Jälkiviisautta

Aloittaessani tätä Kalevalan tiivistelmää koulukäyttöön en tullut ajatelleeksi, että uusin teksti näkyy ensimmäisenä. Lopputulos on siis, että Kalevalan viimeinen runo on tässä ensin ja alkusanat vasta aivan lopussa.

Harmi.

Kalevala ei ole tässä kokonaan, melkoisia jaksoja olen jättänyt pois. Alkusyy blogille oli se, että lapset voisivat tästä hakea kuvaamataidon virikkeitä Kalevala-päivän 28.2. lähestyessä ja siinä tarkoituksessa tämä toimii, vaikka kulkeekin lopusta alkuun. Mutta satunnainen lukija, joka on Google-haun kautta tämän löytänyt, voi kylläkin hieman ihmetellä tätä nurinkurisuutta ja ajattelin, että syy siihen olisi ehkä hyvä tänne kirjoittaa.

19. Marjatan poika ja Väinämöisen lähtö vaskisella veneellä

50. runo

Neiti Marjatalle syntyy poika puolukasta. Poika katoaa ja löytyy suolta.

Marjatta, korea kuopus,
meni matkoa vähäisen,
meni marjan katsantahan,
punapuolan poimintahan
hyppysillähän hyvillä,
kätösillä kaunihilla.


Kuva: Gallen-Kallela, Aino-triptyykki. Lähde Wikipedia.

otin marjan mielelläni,
toisen kerran kielelläni.
Se kävi kerustimille,
siitä vatsahan valahti:
tuosta tyy'yin, tuosta täy'yin,
tuosta sain kohulliseksi."

Laski pojan polvillensa,
lapsen lantehuisillensa,
alkoi päätänsä sukia,
hapsiansa harjaella:

Katoi poika polviltansa,
lapsi lannepuoliltansa.
Marjatta, matala neiti,
tuosta tuskille tulevi.
Rapasihe etsimähän.
Etsi pientä poiuttansa,

Marjatta, matala neiti,
etsi suolta poikoansa.
Poika suolta löyettihin,
tuolta tuotihin kotia.


Vanha ukko tuodaan antamaan pojalle nimi, mutta mies ei suostu. Väinämöinen tulee tutkimaan asiaa ja tuomitsee oudon pojan kuoletettavaksi. Vasta kaksi viikkoa vanha vauva moitti, että Väinämöinen tuomitsee väärin.

Vaka vanha Väinämöinen
tuop' on tuossa tuomitsevi:
"Kun lie poika suolta saatu,
maalta marjasta si'ennyt,
poika maahan pantakohon,
marjamättähän sivulle,
tahi suolle vietäköhön,
puulla päähän lyötäköhön!" 


Vanha ukko risti pojan Karjalan kuninkaaksi. Tuosta Väinämöinen suuttui ja uhosi, että hän lähtee pois ja että häntä vielä kaivataan uutta sampoa, kanteletta ja tulta kansalle laittamaan. Hän purjehti vaskisella veneellä maan ja taivaan välille ja lienee siellä vieläkin. Kanteleen ja laulunsa hän jätti kansalle perinnöksi.

Ukko risti ripsahutti,
kasti lapsen kapsahutti
Karjalan kuninkahaksi,
kaiken vallan vartijaksi.
Siitä suuttui Väinämöinen,
jopa suuttui ja häpesi.
Itse läksi astumahan
rannalle merelliselle.
Tuossa loihe laulamahan,
 lauloi kerran viimeisensä:
lauloi vaskisen venehen,
kuparisen umpipurren.

Siitä vanha Väinämöinen
laskea karehtelevi
venehellä vaskisella,
kuutilla kuparisella
yläisihin maaemihin,
alaisihin taivosihin.
Sinne puuttui pursinensa,
venehinensä väsähtyi.
Jätti kantelon jälille,
soiton Suomelle sorean,
kansalle ilon ikuisen,
laulut suuret lapsillensa.

18. Louhi pelästyy ja laskee kuun ja auringon takaisin taivaalle

49. runo

Seppä Ilmarinen takoo uuden kuun ja auringon, mutta ne eivät valaise.

Nousi seppo seinän alta,
takoja kiven takoa
takomahan uutta kuuta,
uutta auringon kehäistä.
Kuun on kullasta kuvasi,
hopeasta päivän laati.

Väinämöinen sai arvalla tietää, että Pohjolan emäntä on piilottanut kuun ja auringon vuoren sisään.

Toi arpa toet sanomat,
merkki miesten vastoavi:
sanoi päivän saaneheksi,
kuun tuonne kaonneheksi
Pohjolan kivimäkehen,
vaaran vaskisen sisähän.

Ilmarinen takoo työkaluja, joilla voi repiä vuoren auki. Sitten Väinämöinen saisi kuun ja auringon haettua Pohjolasta ja takaisin taivaalle.

Meni sepponsa pajahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Taos kuokka kolmihaara,
tao tuuria tusina,
avaimia aika kimppu,
jolla kuun kivestä päästän,
päivän päästän kalliosta!"

Pohjolan emäntää alkoi pelottaa, että hänelle voi vielä käydä huonosti ja vapautti kuun ja auringon takaisin taivaalle.

Se on seppo Ilmarinen
sanan vastaten sanovi:
"Taon kaularenkahaista
tuolle Pohjolan akalle,
jolla kiinni kytketähän
vaaran vankan liepehesen."

Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
jo tunsi tuhon tulevan,
hätäpäivän päälle saavan.
Heti loihe lentämähän,
pääsi poies Pohjolahan.
Laski kuun kivestä irti,
päästi päivän kalliosta.

17. Pimeys

47. runo

Väinämöinen soittaa niin kauniisti, että kuu ja aurinko, "päivä", laskeutuvat sitä kuuntelemaan.

Vaka vanha Väinämöinen
kauan soitti kanteletta,
sekä soitti jotta lauloi,
jotta ilmankin iloitsi.

Soitto kuului kuun tupihin,
ilo päivän ikkunoille.
Kuu tuvastahan tulevi,
astui koivun konkelolle,
päivä päätyi linnastansa,
loihe latvahan petäjän
kanteletta kuulemahan,
iloa imehtimähän.

Louhi saa ne käsiinsä ja kätkee vuoren sisään. Hän varastaa tulenkin Kalevalasta.

Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
siitä päivän kiinni saapi,
kuuhuen käsin tavoitti,
kuun on koivun konkelolta,
päivän latvasta petäjän.

Ne kohta kotihin saattoi,
pimeähän Pohjolahan.
Kätki kuun kumottamasta
kirjarintahan kivehen,
lauloi päivän paistamasta
vuorehen teräksisehen.

Ukko ylijumala iskee tulta uutta kuuta ja aurinkoa varten, mutta tuli putoaa maalle. Väinämöinen ja Ilmarinen etsivät sitä, mutta eivät löydä, koska tuli putosi järveen ja kala nieli sen.

Tulta iski ilman Ukko,
valahutti valkeata
miekalla tuliterällä,
säilällä säkenevällä;
iski tulta kyntehensä,
järskytti jäsenehensä
ylähällä taivosessa,
tähtitarhojen tasalla.

Sanoi vanha Väinämöinen:
"Veli, seppo Ilmarinen!
Lähtekämme katsomahan,
saakamme opastumahan,
mikä tuo tuli tulonen,
outo valkea valahti
yläisistä taivosista
alaisihin maaemihin,
jos olisi kuun kehänen
eli päivän pyöryläinen!"

"Läksi ahven kyrmyniska,
tavoitti tulisoroista:
eipä ahven saanutkana.
Niin meni sinervä siika:
se nieli tulisorosen,
vajotteli valkeaisen.

16. Pohjolan emäntä lähettää tauteja Kalevalaan. Väinämöinen toimii parantajana.

45. runo

Louhi kuuli huhun, että sammon muruja on pelastettu Kalevalaan ja he elelevät niiden turvin. Hän rukoilee Ukko ylijumalaa lähettämään Kalevalaan rajumyrskyn tai tauteja.

Kuva: osa Gallen-Kallelan maalauksesta Sammon puolustus, 1896. Lähde Wikipedia.

Louhi, Pohjolan emäntä,
sai sanoman korvihinsa
Väinölän eleleväksi,
Kalevalan kasvavaksi
sammon saauilla muruilla,
kirjokannen kappaleilla.

Tuo tuota kovin kaehti.
Itse aina arvelevi,
minkä surman suorittaisi,
kunka kuoleman kokisi
tuolle Väinölän väelle,
kansalle kalevalaisten.


Musta Tuonen tyttö, ilkeä Manalan impi oli viimeisillään raskaana ja tuli synnyttämään Pohjolaan. Louhi lämmitti hänelle saunan ja syntyi yhdeksän poikaa. Nainen nimitti poikiaan eri sairauksiksi.

Tuopa musta Tuonen tyttö,
ilkeä Manalan impi,
tuli Pohjolan tuville,
Sariolan saunan maille
latomahan lapsiansa,
saamahan sikiöitänsä.

Nimitteli poikiansa,
laaitteli lapsiansa,
kuin kuki tekemiänsä,
itse ilmi luomiansa:
minkä pisti pistokseksi,
kunka änkäsi ähyksi,
minkä laati luuvaloksi,
kunka riieksi risasi;
minkä painoi paiseheksi,
kunka ruohutti ruveksi,
minkä syöjäksi sysäsi,
kunka ruhtosi rutoksi.

Louhi lähetti pojat Kalevalaan tuottamaan surman sen asukkaille. Väinämöinen myös lämmitti saunan ja paransi Kalevalan asukkaat luvuilla ja voiteilla.

Silloin vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
läksi päitä päästämähän,
henkiä lunastamahan,
läksi Tuonelle sotahan,
kera tauin tappelohon.

Ota kivut kippasehen,
vaivat vaskivakkasehen,
kivut tuonne vieäksesi,
vammat vaivutellaksesi
keskelle Kipumäkeä,
Kipuvuoren kukkulata!

Siitä vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
vielä voiteli vikoja,
noita vammoja valeli
yheksillä voitehilla,
kaheksilla katsehilla.

15. Väinämöinen ei löydä kantelettaan merestä ja tekee uuden.

44. runo

Väinämöinen haluaisi soitella vielä kanteleella, mutta se putosi mereen, kun veneessä taisteltiin sammosta. Hän pyysi seppä Ilmarista tekemään pitkän haravan, jolla voisi naarata kanteleen vedestä.

Oi on seppo Ilmarinen!
Taoit ennen, taoit eilen, taopa tänäkin päänä!
Tao rautainen harava,
haravahan piit tiheät,
piit tiheät, varsi pitkä,
jolla lainehet haroan,
laposille aallot lasken,
meren ruoikot ru'olle,
rannat kaikki karhikoille,
soitto jälle saa'akseni,
kantelo tavatakseni
kalaisesta kaartehesta,
lohisesta louhikosta!

Väinämöinen lähti uudella purrella vesille ja haravoi pohjaa, mutta kanteletta ei löytynyt.

Sanoi vanha Väinämöinen,
virkki uuelle venolle:
"Lähepä, veno, vesille,
pursi, aalloillen ajaite
käsivarren kääntämättä,
peukalon pitelemättä!"

Läksipä veno vesille,
pursi aalloillen ajoihe.
Vaka vanha Väinämöinen
itse istuihe perähän;
läksi merta luutimahan,
lainetta lakaisemahan.
Luopi lumpehet kokohon,
haravoipi rannan raiskat,
ruoposteli ruo'on ruutut,
ruo'on ruutut, kaislan kaitut,
joka hauanki harasi,
karit kaikki karhieli:
eipä saanut, ei tavannut
hauinluista soittoansa,
ikimennyttä iloa,
kaonnutta kanteloa.

Gallen-Kallela: Aino-triptyykki. Kuvaa on muokattu. Kuvan lähde Wikipedia.


Väinämöinen teki sitten koivusta uuden kanteleen. Hän teki soittimeen 'naulat', joilla kai tarkoitetaan viritystappeja, hopeasta ja kullasta, joita pulppusi käen kukunnasta. Kielet kanteleeseen hän sai neidon hiuksista.

Siitä vanha Väinämöinen
koivun soitoksi kuvasi.
Veisteli kesäisen päivän,
kalkutteli kanteletta
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen.
Veisti kopan kanteletta,
emäpuun iloa uutta,
kopan koivusta lujasta,
emäpuun visaperästä.
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse lausui, noin nimesi:
"Tuoss' on koppa kanteletta,
emäpuu iki-iloa.
Mistä naulat saatanehe,
vääntimet perittänehe?"

Kun käki kukahtelevi,
sanoin viisin virkkelevi,
kulta suusta kumpuavi,
hopea valahtelevi
kultaiselle kunnahalle,
hope'iselle mäelle:
siitä naulat kantelehen,
vääntimet visaperähän!

Nyt oli Väinämöisellä uusi kantele, jota hän soitti niin taitavasti, että kaikki ihastuivat sen soitosta.

Sormin soitti Väinämöinen,
kielin kantelo kajasi:
vuoret loukkui, paaet paukkui,
kaikki kalliot tärähti,
kivet laikkui lainehilla, s
omerot vesillä souti,
petäjät piti iloa,
kannot hyppi kankahilla.

Mi oli miehiä lähellä,
ne kaikki lakit käessä;
mi oli akkoja lähellä,
ne kaikki käsi posella.
Tyttäret vesissä silmin,
pojat maassa polvillansa
kanteloista kuuntelivat,
iloa imehtelivät.
Sanoivat samalla suulla,
yhen kielen kerkesivät:
"Ei ole tuota ennen kuultu noin suloista soitantoa,
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana!"

14. Sammon ryöstö

42. runo

Vaka vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen,
kolmas lieto Lemmin poika,
tuo on kaunis Kaukomieli,
läksi selvälle merelle,
lake'ille lainehille
tuonne kylmähän kylähän,
pimeähän Pohjolahan

Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen saapuivat Pohjolaan ja uhkasivat viedä sammon. Pohjolan emäntä sanoi, että ei sampo ole saatavilla. Hän on aivan tyytyväinen, että on sammon haltija.

Vaka vanha Väinämöinen,
tuopa tuohon vastoavi:
"Sammosta sanomat miesten,
kirjokannesta urosten:
saimme sampuen jaolle,
kirjokannen katselulle."

Itse Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei pyyssä kahen jakoa,
oravassa miehen kolmen.
Hyvä on sampuen hyrätä,
kirjokannen kahnatella
Pohjolan kivimäessä,
vaaran vaskisen sisässä.

Hyvä olla itseniki
sammon suuren haltijana."


Väinämöinen uhkasi viedä väkisin, jolloin Louhi kutsui Pohjolan miehet aseisiin. Väinämöinen alkoi soittaa ja kaikki Pohjolan asukkaat nukahtivat. Tietäjä iän-ikuinen voiteli heidän silmänsä univoiteella. Kun miehet menivät vuoren sisään luolaan sampoa hakemaan, Ilmarinen rasvasi ovien saranat, että nukkujat eivät heräisi. Sampo oli kuitenkin lujasti kiinni, juuret yhdeksän sylen syvyydessä. Haettiin vahva härkä, jolla kynnettiin juuret irti. Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen kantoivat sammon veneeseen ja miehet lähtivät. Miehet halusivat lauleskella, että pitkä matka sujuisi rattoisammin, mutta Väinämöinen kielsi. Veden päällä ääni kuuluu kauas. Hän laulaa vasta sitten, kun koti näkyy. Lemminkäinen alkoi kuitenkin laulaa.

Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Oisinko itse perässä,
lauleleisin voiessani,
kukkuisin kyetessäni;
ehk' ei toiste voiakana,
ei kyllin kyetäkänä.
Kun et lauloa luvanne,
itse laululle rupean." 

Ääni kuuli Pohjolaan ja väki heräsi. He huomasivat, että sampo oli ryöstetty. Louhi, Pohjolan emäntä, pyysi ututyttöä laskemaan sankan sumun merelle ryöstäjien kiusaksi. Lisäksi hän manasi merihirviö Iku-Turson katkaisemaan ryöstäjien matkan ja Ukko ylijumalan nostattamaan myrskyn merelle. Myrskyssä Väinämöisen hauen leukaluusta tehty kantele putosi mereen.

Vaka vanha Väinämöinen
tarkoin toiste tutkaeli,
kolmasti kovin kysyvi:
"Iku-Turso, Äijön poika!
Miksi sie merestä nousit,
 kuksi aallosta ylenit?"

Iku-Turso, Äijön poika,
jo kerralla kolmannella
sanan vastaten sanovi:
"Siksi mie merestä nousin,
siksi aallosta ylenin:
oli mielessä minulla
surmata suku Kalevan,
saa'a sampo Pohjolahan.

Kovin silloin tuulet tuuli,
aallot hakkasi alusta.
Veivät harpun hauinluisen,
kantelon kalaneväisen
väen Vellamon hyväksi,
Ahtolan iki-iloksi.
Ahto aalloilta havainnut,
Ahon lapset lainehilta;
ottivat sorean soiton,
kotihinsa korjasivat. 

43. runo

Louhi lähti sotajoukon kanssa hakemaan sampoa takaisin. Lemminkäinen näki heidän lähestyvän.

Jo tulevi Pohjan pursi,
Satahanka hakkoavi!
Sata on miestä soutimilla,
Tuhat ilman istumassa!

Väinämöinen nostatti kareja ja saaren meren pohjasta estämään Pohjolan väen matkaa. He törmäsivät karille ja alus hajosi. Louhi teki veneen paloista itselleen siivet ja pyrstön ja viikatteista itselleen kynnet, otti sata ja tuhat miestä mukaansa ja lähti lentoon. Louhi laskeutui Väinölän miesten alukseen ja alkoi taistelu sammosta. Sampo putosi mereen ja hajosi palasiksi.

Akseli Gallen-Kallela: Sammon ryöstö. Fresko Kansallismuseon aulan katossa. Kuva Juha Toivanen.