15. Väinämöinen ei löydä kantelettaan merestä ja tekee uuden.

44. runo

Väinämöinen haluaisi soitella vielä kanteleella, mutta se putosi mereen, kun veneessä taisteltiin sammosta. Hän pyysi seppä Ilmarista tekemään pitkän haravan, jolla voisi naarata kanteleen vedestä.

Oi on seppo Ilmarinen!
Taoit ennen, taoit eilen, taopa tänäkin päänä!
Tao rautainen harava,
haravahan piit tiheät,
piit tiheät, varsi pitkä,
jolla lainehet haroan,
laposille aallot lasken,
meren ruoikot ru'olle,
rannat kaikki karhikoille,
soitto jälle saa'akseni,
kantelo tavatakseni
kalaisesta kaartehesta,
lohisesta louhikosta!

Väinämöinen lähti uudella purrella vesille ja haravoi pohjaa, mutta kanteletta ei löytynyt.

Sanoi vanha Väinämöinen,
virkki uuelle venolle:
"Lähepä, veno, vesille,
pursi, aalloillen ajaite
käsivarren kääntämättä,
peukalon pitelemättä!"

Läksipä veno vesille,
pursi aalloillen ajoihe.
Vaka vanha Väinämöinen
itse istuihe perähän;
läksi merta luutimahan,
lainetta lakaisemahan.
Luopi lumpehet kokohon,
haravoipi rannan raiskat,
ruoposteli ruo'on ruutut,
ruo'on ruutut, kaislan kaitut,
joka hauanki harasi,
karit kaikki karhieli:
eipä saanut, ei tavannut
hauinluista soittoansa,
ikimennyttä iloa,
kaonnutta kanteloa.

Gallen-Kallela: Aino-triptyykki. Kuvaa on muokattu. Kuvan lähde Wikipedia.


Väinämöinen teki sitten koivusta uuden kanteleen. Hän teki soittimeen 'naulat', joilla kai tarkoitetaan viritystappeja, hopeasta ja kullasta, joita pulppusi käen kukunnasta. Kielet kanteleeseen hän sai neidon hiuksista.

Siitä vanha Väinämöinen
koivun soitoksi kuvasi.
Veisteli kesäisen päivän,
kalkutteli kanteletta
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen.
Veisti kopan kanteletta,
emäpuun iloa uutta,
kopan koivusta lujasta,
emäpuun visaperästä.
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse lausui, noin nimesi:
"Tuoss' on koppa kanteletta,
emäpuu iki-iloa.
Mistä naulat saatanehe,
vääntimet perittänehe?"

Kun käki kukahtelevi,
sanoin viisin virkkelevi,
kulta suusta kumpuavi,
hopea valahtelevi
kultaiselle kunnahalle,
hope'iselle mäelle:
siitä naulat kantelehen,
vääntimet visaperähän!

Nyt oli Väinämöisellä uusi kantele, jota hän soitti niin taitavasti, että kaikki ihastuivat sen soitosta.

Sormin soitti Väinämöinen,
kielin kantelo kajasi:
vuoret loukkui, paaet paukkui,
kaikki kalliot tärähti,
kivet laikkui lainehilla, s
omerot vesillä souti,
petäjät piti iloa,
kannot hyppi kankahilla.

Mi oli miehiä lähellä,
ne kaikki lakit käessä;
mi oli akkoja lähellä,
ne kaikki käsi posella.
Tyttäret vesissä silmin,
pojat maassa polvillansa
kanteloista kuuntelivat,
iloa imehtelivät.
Sanoivat samalla suulla,
yhen kielen kerkesivät:
"Ei ole tuota ennen kuultu noin suloista soitantoa,
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana!"

14. Sammon ryöstö

42. runo

Vaka vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen,
kolmas lieto Lemmin poika,
tuo on kaunis Kaukomieli,
läksi selvälle merelle,
lake'ille lainehille
tuonne kylmähän kylähän,
pimeähän Pohjolahan

Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen saapuivat Pohjolaan ja uhkasivat viedä sammon. Pohjolan emäntä sanoi, että ei sampo ole saatavilla. Hän on aivan tyytyväinen, että on sammon haltija.

Vaka vanha Väinämöinen,
tuopa tuohon vastoavi:
"Sammosta sanomat miesten,
kirjokannesta urosten:
saimme sampuen jaolle,
kirjokannen katselulle."

Itse Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei pyyssä kahen jakoa,
oravassa miehen kolmen.
Hyvä on sampuen hyrätä,
kirjokannen kahnatella
Pohjolan kivimäessä,
vaaran vaskisen sisässä.

Hyvä olla itseniki
sammon suuren haltijana."


Väinämöinen uhkasi viedä väkisin, jolloin Louhi kutsui Pohjolan miehet aseisiin. Väinämöinen alkoi soittaa ja kaikki Pohjolan asukkaat nukahtivat. Tietäjä iän-ikuinen voiteli heidän silmänsä univoiteella. Kun miehet menivät vuoren sisään luolaan sampoa hakemaan, Ilmarinen rasvasi ovien saranat, että nukkujat eivät heräisi. Sampo oli kuitenkin lujasti kiinni, juuret yhdeksän sylen syvyydessä. Haettiin vahva härkä, jolla kynnettiin juuret irti. Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen kantoivat sammon veneeseen ja miehet lähtivät. Miehet halusivat lauleskella, että pitkä matka sujuisi rattoisammin, mutta Väinämöinen kielsi. Veden päällä ääni kuuluu kauas. Hän laulaa vasta sitten, kun koti näkyy. Lemminkäinen alkoi kuitenkin laulaa.

Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Oisinko itse perässä,
lauleleisin voiessani,
kukkuisin kyetessäni;
ehk' ei toiste voiakana,
ei kyllin kyetäkänä.
Kun et lauloa luvanne,
itse laululle rupean." 

Ääni kuuli Pohjolaan ja väki heräsi. He huomasivat, että sampo oli ryöstetty. Louhi, Pohjolan emäntä, pyysi ututyttöä laskemaan sankan sumun merelle ryöstäjien kiusaksi. Lisäksi hän manasi merihirviö Iku-Turson katkaisemaan ryöstäjien matkan ja Ukko ylijumalan nostattamaan myrskyn merelle. Myrskyssä Väinämöisen hauen leukaluusta tehty kantele putosi mereen.

Vaka vanha Väinämöinen
tarkoin toiste tutkaeli,
kolmasti kovin kysyvi:
"Iku-Turso, Äijön poika!
Miksi sie merestä nousit,
 kuksi aallosta ylenit?"

Iku-Turso, Äijön poika,
jo kerralla kolmannella
sanan vastaten sanovi:
"Siksi mie merestä nousin,
siksi aallosta ylenin:
oli mielessä minulla
surmata suku Kalevan,
saa'a sampo Pohjolahan.

Kovin silloin tuulet tuuli,
aallot hakkasi alusta.
Veivät harpun hauinluisen,
kantelon kalaneväisen
väen Vellamon hyväksi,
Ahtolan iki-iloksi.
Ahto aalloilta havainnut,
Ahon lapset lainehilta;
ottivat sorean soiton,
kotihinsa korjasivat. 

43. runo

Louhi lähti sotajoukon kanssa hakemaan sampoa takaisin. Lemminkäinen näki heidän lähestyvän.

Jo tulevi Pohjan pursi,
Satahanka hakkoavi!
Sata on miestä soutimilla,
Tuhat ilman istumassa!

Väinämöinen nostatti kareja ja saaren meren pohjasta estämään Pohjolan väen matkaa. He törmäsivät karille ja alus hajosi. Louhi teki veneen paloista itselleen siivet ja pyrstön ja viikatteista itselleen kynnet, otti sata ja tuhat miestä mukaansa ja lähti lentoon. Louhi laskeutui Väinölän miesten alukseen ja alkoi taistelu sammosta. Sampo putosi mereen ja hajosi palasiksi.

Akseli Gallen-Kallela: Sammon ryöstö. Fresko Kansallismuseon aulan katossa. Kuva Juha Toivanen.

13. Väinämöinen soittaa kannelta

41. runo

Vaka vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
sormiansa suorittavi,
peukaloitansa pesevi.

Otti soiton sormillensa,
käänti käyrän polvillensa,
kantelen kätensä alle.

Siitä vanha Väinämöinen
alkoi soittoa somasti
hauinruotaista romua,
kalanluista kanteletta.

Väinämöinen istahti metsän kivelle soittamaan kalanluista kanteletta. Eläimet ihmettelivät kaunista soittoa. Oravat ja kärpät pysähtyivät kuuntelemaan. Hirvet ja ilvekset hyppelivät, karhu nousi pesästään kuusen alta, susi juoksi pitkän matkan päästä kuuntelemaan. Tapiolan väki nousi vuorelle, että kuulisivat soiton. Kalatkin nousivat rantaan ihailemaan soitantaa. Soitto oli niin kaunista, että kaikki kuulijat itkivät, myös soittaja Väinämöinen.

Siinä vanha Väinämöinen
soitti päivän, soitti toisen.
Ei ollut sitä urosta
eikä miestä urheata,
ollut ei miestä eikä naista
eikä kassan kantajata,
kellen ei itkuksi käynyt,
kenen syäntä ei sulannut.

Itki nuoret, itki vanhat,
itki miehet naimattomat,
itki nainehet urohot,
itki pojat puol'-ikäiset,
sekä pojat jotta neiet,
jotta pienet piikasetki,
kun oli ääni kummanlainen,
ukon soitanto suloinen.

Itsensäki Väinämöisen
kyynel vieri kyykähteli.
Tippui tilkat silmistänsä,
vierivät vesipisarat.

12. Väinämöisen kannel hauen leukaluusta

40. runo

Vaka vanha Väinämöinen
laskea karehtelevi
tuon on pitkän niemen päästä,
kylän kurjan kuuluvilta.
Laski laulellen vesiä,
ilon lyöen lainehia. 

Väinämöinen kumppaneinen seilaa vesillä matkalla Pohjolaan sampoa hakemaan. Vene juuttui kiinni. Ilmarinen ja Lemminkäinen yrittivät työntää venettä eteenpäin, mutta eivät onnistuneet. Väinämöinen käski heidän katsoa, mihin vene on juuttunut. Veneen alla oli valtava hauki. Vene on hauen selässä.

Se on lieto Lemminkäinen
pyörähtihe katsomahan.
Katsovi venosen alle,
sanan virkkoi, noin nimesi:

"Ei ole veno kivellä,
ei kivellä, ei haolla:
vene on hauin hartioilla,
ve'en koiran konkkaluilla!" 

Väinämöinen käski heidän katkaista kalan, että vene pääsee vapaaksi. Lemminkäinen yritti lyödä miekalla haukea, mutta putosi itse veteen. Seppä Ilmarinen löi kalaa, mutta miekka meni murusiksi eikä hauki ollut tietävinäänkään. Väinämöinen löi ja miekka juuttui kiinni hauen niskaan.

Akseli Gallen-Kallelan fresko Kansallismuseon aulan katossa. Kuva Juha Toivanen.

Itse miekkansa veälti,
tempasi terävän rauan.
Työnti miekkansa merehen,
alle laian langetteli
kalahauin hartioihin,
ve'en koiran konkkaluihin. 

Väinämöinen nosti kalaa ja se katkesi. Pyrstö putosi mereen ja pää veneeseen. Väinämöinen alkoi paloitella kalaa. Kala keitettiin ja syötiin. Siitä jäi paljon luita Väinämöinen teki hauen leukaluusta itselleen kanteleen. Sitä yrittivät monet soittaa, mutta kukaan ei osannut.

Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Näistäpä toki tulisi
kalanluinen kanteloinen,
kun oisi osoajata;
soiton luisen laatijata."

Kun ei toista tullutkana,
 ei ollut osoajata,
soiton luisen laatijata,
vaka vanha Väinämöinen
itse loihe laatijaksi,
tekijäksi teentelihe.
Laati soiton hauinluisen,
suoritti ilon ikuisen.

Kuva Akseli Gallen-Kallela: Sammon puolustus 1905. Kuvan lähde Wikipedia. Kuvassa vasemmalla alhaalla näkyy mereen putoamassa Väinämöisen kalanluinen kannel.

11. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät hakemaan sampoa Pohjolasta

39. runo

Väinämöinen halusi lähteä hakemaan sammon Pohjolasta. Sampo oli mylly, joka jauhoi jauhoja, suolaa ja rahaa. Ilmarinen esteli: ei sitä niin vain haeta. Sampo on vuoren sisässä yhdeksän lukon takana.

Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Lähtekämme Pohjolahan
hyvän sammon saa'antahan,
kirjokannen katsantahan!"

Se on seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole sampo saatavana,
kirjokansi tuotavana
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta!


Väinämöinen halusi matkaa varten suuren laivan. Ilmarinen takoi hänelle miekan, jolla voi Väinämöisen mielestä vaikka halkaista kallion.

Olipa miekka miestä myöten,
kalpa kantajan mukahan,
jonka kuu kärestä paistoi,
päivä paistoi lappeasta,
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo minä terällä tällä
vaikka vuoret poikki löisin,
kalliot kaha jakaisin!"

Miehet lähtivät hakemaan hevosta, mutta löysivät veneen, joka itki, kun ei pääse vesille. Väinämöinen työnsi veneen vesille ja lauloi soutajiksi nuoria miehiä ja naisia sekä vanhuksia, mutta he eivät jaksaneet.  Seppä Ilmarinen istui soutamaan ja vene alkoi liikkua. Matkalle Lemminkäinen pyysi mukaan ja hänet otettiin veneeseen. Lemminkäinen halusi tehdä veneen laitoja korkeammiksi, sillä merellä matkalla Pohjolaan on suuria laineita.

Eipä impi itkekänä
eikä kaikerra kananen:
oli pursi itkemässä,
venonen valittamassa.
Pursi puinen vastoavi,
vene hankava sanovi:
"Vesille venosen mieli
tervaisiltaki teloilta.

Siitä seppo Ilmarinen
itse istui soutamahan:
jopa juoksi puinen pursi,
pursi juoksi, matka joutui.
Loitos kuului airon loiske,
kauas hankojen hamina.

 Sanoi vanha Väinämöinen:
"Oisi puuta purressani,
laitoa venehessäni,
parahiksi painoaki.
Miksi laitat laitoasi,
puuta purtehen liseät?"

Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Ei vara venettä kaa'a,
tuki suovoa tuhoa.
Use'in merellä Pohjan
tuuli laitoa kysyvi,
vastatuuli varppehia."

10. Väinämöisen veneenveisto

16. runo

Pohjolan neito oli pyytänyt Väinämöistä veistämään veneen. Siinä työssä hän löi kirveellä polveensa, eikä haava umpeutunut, ennen kuin verensulkusanat löytyivät. Nyt Väinämöinen teki venettä laulamalla. Vene oli jo melkein valmis, mutta laulun sanat loppuivat. Niitä ei löytynyt pääskyjen päälaelta, peuran kielen alta eikä oravan suusta.

 Siitä vanha Väinämöinen
tietäjä iän-ikuinen,
teki tieolla venettä,
laati purtta laulamalla
yhen tammen taittumista,
puun murskan murenemista.

Lauloi virren: pohjan puutti,
lauloi toisen: liitti laian;
lauloi kohta kolmannenki
hankoja hakatessansa,
päitä kaaren päätellessä,
liitellessänsä limiä.

 Kaaritettua venosen,
liitettyä laian liitot
uupui kolmea sanoa
panemilla parraspuien.

Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi poloinen, päiviäni!
Ei saanut veno vesille,
uusi laiva lainehille!"

 Hän lähti etsimään puuttuvia sanoja Tuonelasta. Siellä kyseltiin mikä oli Väinämöisen kuolinsyy. Lopulta hän tunnusti, että hän on elävä ja etsii puuttuvia sanoja, jotta saisi veneen valmiiksi. Häntä pidetään hulluna, kun elävänä pyrkii kuolleitten maahan.Tuonelan emäntä sanoi, että ei heiltä sanoja löydy ja nukutti Väinämöisen. Tuonen poika veti verkon Tuonelan joen yli, että Väinämöinen ei pääse pois. Väinämöinen muutti itsensä rautamadoksi ja ui verkon silmien läpi pois Tuonelasta.

Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vesi sai minun Manalle,
aalto toi on Tuonelahan."

Lyhykäinen Tuonen tytti,
matala Manalan neiti,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ymmärrän valehtelijan!

Jos vesi Manalle saisi,
aalto toisi Tuonelahan,
vesin vaattehet valuisi,
helmasi herahteleisi.

Sano tarkkoja tosia:
mi sinun Manalle saattoi?"

Kyllä Tuonetar toruvi,
Manan neiti riitelevi:
"Oi on, hullu, hulluuttasi,
mies on, mielesi vähyyttä!
Tulet syyttä Tuonelahan,
tauitta Manan majoille! 

17. runo

Vastaan tullut paimen tiesi, että Antero Vipunen tietää sanat. Vipunen oli valtavan suurikokoinen mies, joka oli nukkunut metsässä niin kauan, että hänen kasvoillaan kasvoi puita.

Paimen vastahan tulevi;
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Saat tuolta sata sanoa,
tuhat virren tutkelmusta
suusta Antero Vipusen,
vatsasta varaväkevän. 

Väinämöinen kaatoi puita Vipusen kasvoilta. Vipunen heräsi ja nielaisi Väinämöisen, mutta hän perusti pajan Vipusen vatsaan. Vipusta alkoi kiusata suuhun kohoavat kuumat kekäleet. Silloin hän päästi Väinämöisen ulos ja antoi tarpeeksi sanoja, joilla vene valmistuu.

Siinä virsikäs Vipunen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo olen jotaki syönyt,
syönyt uuhta, syönyt vuohta,
syönyt lehmeä mahoa,
syönyt karjua sikoa:
en ole vielä mointa syönyt,
en tämän palan makuista!"

Itse vanha Väinämöinen,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Jo taisi tuhoni tulla,
hätäpäivä hämmenteä
tämän hiien hinkalossa,
tämän kalman karsinassa."

Silloin virsikäs Vipunen,
tuo vanha varaväkevä,
aukaisi sanaisen arkun,
virsilippahan levitti. 

Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo nyt sain sa'an sanoja,
tuhansia tutkelmoita,
sain sanat salasta ilmi,
julki luottehet lovesta."

Niin meni venonsa luoksi,
tieokkaille tehtahille.
Sai venonen valmihiksi,
laian liitto liitetyksi,
peripäähyt päätetyksi,
kokkapuut kohotetuksi:
veno syntyi veistämättä,
 laiva lastun ottamatta.

Kuva Akseli Gallen-Kallela: Väinämöisen lähtö. Kuvan lähde Wikipedia.

9. Lemminkäisen äiti

15. runo

Lemminkäisen äiti odotteli kotona poikaansa ja ihmetteli, miksi hän ei palaa kotiin. Kyllikki huomasi, että katosta valuu verta. Siitä he tiesivät, että Lemminkäinen on kuollut.

Äiti lieto Lemminkäisen
aina koissa arvelevi:
"Minne on saanut Lemminkäinen,
kunne Kaukoni kaonnut,
kun ei kuulu jo tulevan
matkoiltansa maailmassa?"

"Jo nyt on mennyt mies minulta,
kaunis Kaukoni kaonnut
matkoille majattomille,
teille tietämättömille:
veri jo vuotavi suasta,
hurme harjasta noruvi!"

Äiti matkasi kiireesti Pohjolaan kysymään emännältä tietääkö hän minne poika on mennyt. Louhi, Pohjolan emäntä, keksi ensin verukkeita, mutta äiti ei uskonut. Kovasti uhkaamalla Louhi kertoi totuuden: hän oli lähettänyt pojan Tuonelan joutsenta hakemaan.


Tuli Pohjolan tuville.
Kysytteli poikoansa,
kysytteli, lausutteli:
"Oi sie Pohjolan emäntä!
Kunne saatoit Lemminkäisen,
minne poikani menetit?"

Louhi, Pohjolan emäntä,
tuop' on tuohon vastaeli:
"Enpä tieä poikoasi,
kunne kulki ja katosi.

Oisko uhkuhun uponnut,
meren jäälle jähmettynyt
vai saanut sutosen suuhun,
karhun kauhean kitahan?"

Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Jo vainen valehtelitki!
Susi ei syö minun sukua,
karhu ei kaa'a Lemminkäistä!" 

 Sanoi Pohjolan emäntä:
"Jospa jo sanon toenki:
panin hirvet hiihtämähän,
laitoin joutsenen hakuhun,
pyhän linnun pyyäntähän.

Kuva Akseli Gallen-Kallela: Lemminkäisen äiti. Kuvan lähde Wikipedia.

 Äiti etsi poikaansa monta viikkoa. Lopulta päivä tiesi kertoa hänelle, että Lemminkäinen on Tuonelan joessa. Äiti pyysi seppä Ilmarista takomaan haravan, jolla hän etsii poikaansa. Äiti harasi veden alta useasta kohdasta ja lopulta löysi Lemminkäisen pahoin runnellun ruumiin. Mehiläinen toi äidille voidetta, jolla voitelemalla Lemminkäinen heräsi henkiin ja he läksivät kotiin.

Viikon etsi eksynyttä,
viikon etsi, eipä löyä.
Jopa päivyt jonki tiesi,
arvaeli aurinkoinen:
"Jo on poikasi, poloisen,
kaotettu, kuoletettu
Tuonen mustahan jokehen,
Manalan ikivetehen: 

Haravoipi poikoansa
pitkin Tuonelan jokea,
vetelevi vastavirran.
Veti kerran, tuosta toisen:

Nousi lieto Lemminkäinen,
kohosi Kalevan poika
haravassa vaskisessa
päälle selvien vesien;
vaan oli pikkuista vajalla:
yhtä kättä, puolta päätä,
paljo muita muskuloita,
siihen henkeä lisäksi.

Itse äiti Lemminkäisen
otti noita voitehia,
niillä voiti voipunutta,
pahoin-tullutta paranti:
Nousi mies makoamasta,
heräsi uneksimasta.

Jop' on saattavi sanoa,
itse kielin kertoella:
"Viikon, utra, uinaelin,
kauan, malkio, makasin!
Siitä lieto Lemminkäinen
jo kohta kotia läksi
kanssa armahan emonsa,
kera valtavanhempansa.