44. runo
Väinämöinen haluaisi soitella vielä kanteleella, mutta se putosi mereen, kun veneessä taisteltiin sammosta. Hän pyysi seppä Ilmarista tekemään pitkän haravan, jolla voisi naarata kanteleen vedestä.
Oi on seppo Ilmarinen!
Taoit ennen, taoit eilen, taopa tänäkin päänä!
Tao rautainen harava,
haravahan piit tiheät,
piit tiheät, varsi pitkä,
jolla lainehet haroan,
laposille aallot lasken,
meren ruoikot ru'olle,
rannat kaikki karhikoille,
soitto jälle saa'akseni,
kantelo tavatakseni
kalaisesta kaartehesta,
lohisesta louhikosta!
Väinämöinen lähti uudella purrella vesille ja haravoi pohjaa, mutta kanteletta ei löytynyt.
Sanoi vanha Väinämöinen,
virkki uuelle venolle:
"Lähepä, veno, vesille,
pursi, aalloillen ajaite
käsivarren kääntämättä,
peukalon pitelemättä!"
Läksipä veno vesille,
pursi aalloillen ajoihe.
Vaka vanha Väinämöinen
itse istuihe perähän;
läksi merta luutimahan,
lainetta lakaisemahan.
Luopi lumpehet kokohon,
haravoipi rannan raiskat,
ruoposteli ruo'on ruutut,
ruo'on ruutut, kaislan kaitut,
joka hauanki harasi,
karit kaikki karhieli:
eipä saanut, ei tavannut
hauinluista soittoansa,
ikimennyttä iloa,
kaonnutta kanteloa.
Gallen-Kallela: Aino-triptyykki. Kuvaa on muokattu. Kuvan lähde Wikipedia.
Väinämöinen teki sitten koivusta uuden kanteleen. Hän teki soittimeen 'naulat', joilla kai tarkoitetaan viritystappeja, hopeasta ja kullasta, joita pulppusi käen kukunnasta. Kielet kanteleeseen hän sai neidon hiuksista.
Siitä vanha Väinämöinen
koivun soitoksi kuvasi.
Veisteli kesäisen päivän,
kalkutteli kanteletta
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen.
Veisti kopan kanteletta,
emäpuun iloa uutta,
kopan koivusta lujasta,
emäpuun visaperästä.
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse lausui, noin nimesi:
"Tuoss' on koppa kanteletta,
emäpuu iki-iloa.
Mistä naulat saatanehe,
vääntimet perittänehe?"
Kun käki kukahtelevi,
sanoin viisin virkkelevi,
kulta suusta kumpuavi,
hopea valahtelevi
kultaiselle kunnahalle,
hope'iselle mäelle:
siitä naulat kantelehen,
vääntimet visaperähän!
Nyt oli Väinämöisellä uusi kantele, jota hän soitti niin taitavasti, että kaikki ihastuivat sen soitosta.
Sormin soitti Väinämöinen,
kielin kantelo kajasi:
vuoret loukkui, paaet paukkui,
kaikki kalliot tärähti,
kivet laikkui lainehilla, s
omerot vesillä souti,
petäjät piti iloa,
kannot hyppi kankahilla.
Mi oli miehiä lähellä,
ne kaikki lakit käessä;
mi oli akkoja lähellä,
ne kaikki käsi posella.
Tyttäret vesissä silmin,
pojat maassa polvillansa
kanteloista kuuntelivat,
iloa imehtelivät.
Sanoivat samalla suulla,
yhen kielen kerkesivät:
"Ei ole tuota ennen kuultu noin suloista soitantoa,
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti