14. Sammon ryöstö

42. runo

Vaka vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen,
kolmas lieto Lemmin poika,
tuo on kaunis Kaukomieli,
läksi selvälle merelle,
lake'ille lainehille
tuonne kylmähän kylähän,
pimeähän Pohjolahan

Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen saapuivat Pohjolaan ja uhkasivat viedä sammon. Pohjolan emäntä sanoi, että ei sampo ole saatavilla. Hän on aivan tyytyväinen, että on sammon haltija.

Vaka vanha Väinämöinen,
tuopa tuohon vastoavi:
"Sammosta sanomat miesten,
kirjokannesta urosten:
saimme sampuen jaolle,
kirjokannen katselulle."

Itse Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei pyyssä kahen jakoa,
oravassa miehen kolmen.
Hyvä on sampuen hyrätä,
kirjokannen kahnatella
Pohjolan kivimäessä,
vaaran vaskisen sisässä.

Hyvä olla itseniki
sammon suuren haltijana."


Väinämöinen uhkasi viedä väkisin, jolloin Louhi kutsui Pohjolan miehet aseisiin. Väinämöinen alkoi soittaa ja kaikki Pohjolan asukkaat nukahtivat. Tietäjä iän-ikuinen voiteli heidän silmänsä univoiteella. Kun miehet menivät vuoren sisään luolaan sampoa hakemaan, Ilmarinen rasvasi ovien saranat, että nukkujat eivät heräisi. Sampo oli kuitenkin lujasti kiinni, juuret yhdeksän sylen syvyydessä. Haettiin vahva härkä, jolla kynnettiin juuret irti. Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen kantoivat sammon veneeseen ja miehet lähtivät. Miehet halusivat lauleskella, että pitkä matka sujuisi rattoisammin, mutta Väinämöinen kielsi. Veden päällä ääni kuuluu kauas. Hän laulaa vasta sitten, kun koti näkyy. Lemminkäinen alkoi kuitenkin laulaa.

Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Oisinko itse perässä,
lauleleisin voiessani,
kukkuisin kyetessäni;
ehk' ei toiste voiakana,
ei kyllin kyetäkänä.
Kun et lauloa luvanne,
itse laululle rupean." 

Ääni kuuli Pohjolaan ja väki heräsi. He huomasivat, että sampo oli ryöstetty. Louhi, Pohjolan emäntä, pyysi ututyttöä laskemaan sankan sumun merelle ryöstäjien kiusaksi. Lisäksi hän manasi merihirviö Iku-Turson katkaisemaan ryöstäjien matkan ja Ukko ylijumalan nostattamaan myrskyn merelle. Myrskyssä Väinämöisen hauen leukaluusta tehty kantele putosi mereen.

Vaka vanha Väinämöinen
tarkoin toiste tutkaeli,
kolmasti kovin kysyvi:
"Iku-Turso, Äijön poika!
Miksi sie merestä nousit,
 kuksi aallosta ylenit?"

Iku-Turso, Äijön poika,
jo kerralla kolmannella
sanan vastaten sanovi:
"Siksi mie merestä nousin,
siksi aallosta ylenin:
oli mielessä minulla
surmata suku Kalevan,
saa'a sampo Pohjolahan.

Kovin silloin tuulet tuuli,
aallot hakkasi alusta.
Veivät harpun hauinluisen,
kantelon kalaneväisen
väen Vellamon hyväksi,
Ahtolan iki-iloksi.
Ahto aalloilta havainnut,
Ahon lapset lainehilta;
ottivat sorean soiton,
kotihinsa korjasivat. 

43. runo

Louhi lähti sotajoukon kanssa hakemaan sampoa takaisin. Lemminkäinen näki heidän lähestyvän.

Jo tulevi Pohjan pursi,
Satahanka hakkoavi!
Sata on miestä soutimilla,
Tuhat ilman istumassa!

Väinämöinen nostatti kareja ja saaren meren pohjasta estämään Pohjolan väen matkaa. He törmäsivät karille ja alus hajosi. Louhi teki veneen paloista itselleen siivet ja pyrstön ja viikatteista itselleen kynnet, otti sata ja tuhat miestä mukaansa ja lähti lentoon. Louhi laskeutui Väinölän miesten alukseen ja alkoi taistelu sammosta. Sampo putosi mereen ja hajosi palasiksi.

Akseli Gallen-Kallela: Sammon ryöstö. Fresko Kansallismuseon aulan katossa. Kuva Juha Toivanen.

13. Väinämöinen soittaa kannelta

41. runo

Vaka vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
sormiansa suorittavi,
peukaloitansa pesevi.

Otti soiton sormillensa,
käänti käyrän polvillensa,
kantelen kätensä alle.

Siitä vanha Väinämöinen
alkoi soittoa somasti
hauinruotaista romua,
kalanluista kanteletta.

Väinämöinen istahti metsän kivelle soittamaan kalanluista kanteletta. Eläimet ihmettelivät kaunista soittoa. Oravat ja kärpät pysähtyivät kuuntelemaan. Hirvet ja ilvekset hyppelivät, karhu nousi pesästään kuusen alta, susi juoksi pitkän matkan päästä kuuntelemaan. Tapiolan väki nousi vuorelle, että kuulisivat soiton. Kalatkin nousivat rantaan ihailemaan soitantaa. Soitto oli niin kaunista, että kaikki kuulijat itkivät, myös soittaja Väinämöinen.

Siinä vanha Väinämöinen
soitti päivän, soitti toisen.
Ei ollut sitä urosta
eikä miestä urheata,
ollut ei miestä eikä naista
eikä kassan kantajata,
kellen ei itkuksi käynyt,
kenen syäntä ei sulannut.

Itki nuoret, itki vanhat,
itki miehet naimattomat,
itki nainehet urohot,
itki pojat puol'-ikäiset,
sekä pojat jotta neiet,
jotta pienet piikasetki,
kun oli ääni kummanlainen,
ukon soitanto suloinen.

Itsensäki Väinämöisen
kyynel vieri kyykähteli.
Tippui tilkat silmistänsä,
vierivät vesipisarat.

12. Väinämöisen kannel hauen leukaluusta

40. runo

Vaka vanha Väinämöinen
laskea karehtelevi
tuon on pitkän niemen päästä,
kylän kurjan kuuluvilta.
Laski laulellen vesiä,
ilon lyöen lainehia. 

Väinämöinen kumppaneinen seilaa vesillä matkalla Pohjolaan sampoa hakemaan. Vene juuttui kiinni. Ilmarinen ja Lemminkäinen yrittivät työntää venettä eteenpäin, mutta eivät onnistuneet. Väinämöinen käski heidän katsoa, mihin vene on juuttunut. Veneen alla oli valtava hauki. Vene on hauen selässä.

Se on lieto Lemminkäinen
pyörähtihe katsomahan.
Katsovi venosen alle,
sanan virkkoi, noin nimesi:

"Ei ole veno kivellä,
ei kivellä, ei haolla:
vene on hauin hartioilla,
ve'en koiran konkkaluilla!" 

Väinämöinen käski heidän katkaista kalan, että vene pääsee vapaaksi. Lemminkäinen yritti lyödä miekalla haukea, mutta putosi itse veteen. Seppä Ilmarinen löi kalaa, mutta miekka meni murusiksi eikä hauki ollut tietävinäänkään. Väinämöinen löi ja miekka juuttui kiinni hauen niskaan.

Akseli Gallen-Kallelan fresko Kansallismuseon aulan katossa. Kuva Juha Toivanen.

Itse miekkansa veälti,
tempasi terävän rauan.
Työnti miekkansa merehen,
alle laian langetteli
kalahauin hartioihin,
ve'en koiran konkkaluihin. 

Väinämöinen nosti kalaa ja se katkesi. Pyrstö putosi mereen ja pää veneeseen. Väinämöinen alkoi paloitella kalaa. Kala keitettiin ja syötiin. Siitä jäi paljon luita Väinämöinen teki hauen leukaluusta itselleen kanteleen. Sitä yrittivät monet soittaa, mutta kukaan ei osannut.

Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Näistäpä toki tulisi
kalanluinen kanteloinen,
kun oisi osoajata;
soiton luisen laatijata."

Kun ei toista tullutkana,
 ei ollut osoajata,
soiton luisen laatijata,
vaka vanha Väinämöinen
itse loihe laatijaksi,
tekijäksi teentelihe.
Laati soiton hauinluisen,
suoritti ilon ikuisen.

Kuva Akseli Gallen-Kallela: Sammon puolustus 1905. Kuvan lähde Wikipedia. Kuvassa vasemmalla alhaalla näkyy mereen putoamassa Väinämöisen kalanluinen kannel.

11. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät hakemaan sampoa Pohjolasta

39. runo

Väinämöinen halusi lähteä hakemaan sammon Pohjolasta. Sampo oli mylly, joka jauhoi jauhoja, suolaa ja rahaa. Ilmarinen esteli: ei sitä niin vain haeta. Sampo on vuoren sisässä yhdeksän lukon takana.

Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Lähtekämme Pohjolahan
hyvän sammon saa'antahan,
kirjokannen katsantahan!"

Se on seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole sampo saatavana,
kirjokansi tuotavana
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta!


Väinämöinen halusi matkaa varten suuren laivan. Ilmarinen takoi hänelle miekan, jolla voi Väinämöisen mielestä vaikka halkaista kallion.

Olipa miekka miestä myöten,
kalpa kantajan mukahan,
jonka kuu kärestä paistoi,
päivä paistoi lappeasta,
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo minä terällä tällä
vaikka vuoret poikki löisin,
kalliot kaha jakaisin!"

Miehet lähtivät hakemaan hevosta, mutta löysivät veneen, joka itki, kun ei pääse vesille. Väinämöinen työnsi veneen vesille ja lauloi soutajiksi nuoria miehiä ja naisia sekä vanhuksia, mutta he eivät jaksaneet.  Seppä Ilmarinen istui soutamaan ja vene alkoi liikkua. Matkalle Lemminkäinen pyysi mukaan ja hänet otettiin veneeseen. Lemminkäinen halusi tehdä veneen laitoja korkeammiksi, sillä merellä matkalla Pohjolaan on suuria laineita.

Eipä impi itkekänä
eikä kaikerra kananen:
oli pursi itkemässä,
venonen valittamassa.
Pursi puinen vastoavi,
vene hankava sanovi:
"Vesille venosen mieli
tervaisiltaki teloilta.

Siitä seppo Ilmarinen
itse istui soutamahan:
jopa juoksi puinen pursi,
pursi juoksi, matka joutui.
Loitos kuului airon loiske,
kauas hankojen hamina.

 Sanoi vanha Väinämöinen:
"Oisi puuta purressani,
laitoa venehessäni,
parahiksi painoaki.
Miksi laitat laitoasi,
puuta purtehen liseät?"

Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Ei vara venettä kaa'a,
tuki suovoa tuhoa.
Use'in merellä Pohjan
tuuli laitoa kysyvi,
vastatuuli varppehia."

10. Väinämöisen veneenveisto

16. runo

Pohjolan neito oli pyytänyt Väinämöistä veistämään veneen. Siinä työssä hän löi kirveellä polveensa, eikä haava umpeutunut, ennen kuin verensulkusanat löytyivät. Nyt Väinämöinen teki venettä laulamalla. Vene oli jo melkein valmis, mutta laulun sanat loppuivat. Niitä ei löytynyt pääskyjen päälaelta, peuran kielen alta eikä oravan suusta.

 Siitä vanha Väinämöinen
tietäjä iän-ikuinen,
teki tieolla venettä,
laati purtta laulamalla
yhen tammen taittumista,
puun murskan murenemista.

Lauloi virren: pohjan puutti,
lauloi toisen: liitti laian;
lauloi kohta kolmannenki
hankoja hakatessansa,
päitä kaaren päätellessä,
liitellessänsä limiä.

 Kaaritettua venosen,
liitettyä laian liitot
uupui kolmea sanoa
panemilla parraspuien.

Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi poloinen, päiviäni!
Ei saanut veno vesille,
uusi laiva lainehille!"

 Hän lähti etsimään puuttuvia sanoja Tuonelasta. Siellä kyseltiin mikä oli Väinämöisen kuolinsyy. Lopulta hän tunnusti, että hän on elävä ja etsii puuttuvia sanoja, jotta saisi veneen valmiiksi. Häntä pidetään hulluna, kun elävänä pyrkii kuolleitten maahan.Tuonelan emäntä sanoi, että ei heiltä sanoja löydy ja nukutti Väinämöisen. Tuonen poika veti verkon Tuonelan joen yli, että Väinämöinen ei pääse pois. Väinämöinen muutti itsensä rautamadoksi ja ui verkon silmien läpi pois Tuonelasta.

Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vesi sai minun Manalle,
aalto toi on Tuonelahan."

Lyhykäinen Tuonen tytti,
matala Manalan neiti,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ymmärrän valehtelijan!

Jos vesi Manalle saisi,
aalto toisi Tuonelahan,
vesin vaattehet valuisi,
helmasi herahteleisi.

Sano tarkkoja tosia:
mi sinun Manalle saattoi?"

Kyllä Tuonetar toruvi,
Manan neiti riitelevi:
"Oi on, hullu, hulluuttasi,
mies on, mielesi vähyyttä!
Tulet syyttä Tuonelahan,
tauitta Manan majoille! 

17. runo

Vastaan tullut paimen tiesi, että Antero Vipunen tietää sanat. Vipunen oli valtavan suurikokoinen mies, joka oli nukkunut metsässä niin kauan, että hänen kasvoillaan kasvoi puita.

Paimen vastahan tulevi;
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Saat tuolta sata sanoa,
tuhat virren tutkelmusta
suusta Antero Vipusen,
vatsasta varaväkevän. 

Väinämöinen kaatoi puita Vipusen kasvoilta. Vipunen heräsi ja nielaisi Väinämöisen, mutta hän perusti pajan Vipusen vatsaan. Vipusta alkoi kiusata suuhun kohoavat kuumat kekäleet. Silloin hän päästi Väinämöisen ulos ja antoi tarpeeksi sanoja, joilla vene valmistuu.

Siinä virsikäs Vipunen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo olen jotaki syönyt,
syönyt uuhta, syönyt vuohta,
syönyt lehmeä mahoa,
syönyt karjua sikoa:
en ole vielä mointa syönyt,
en tämän palan makuista!"

Itse vanha Väinämöinen,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Jo taisi tuhoni tulla,
hätäpäivä hämmenteä
tämän hiien hinkalossa,
tämän kalman karsinassa."

Silloin virsikäs Vipunen,
tuo vanha varaväkevä,
aukaisi sanaisen arkun,
virsilippahan levitti. 

Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo nyt sain sa'an sanoja,
tuhansia tutkelmoita,
sain sanat salasta ilmi,
julki luottehet lovesta."

Niin meni venonsa luoksi,
tieokkaille tehtahille.
Sai venonen valmihiksi,
laian liitto liitetyksi,
peripäähyt päätetyksi,
kokkapuut kohotetuksi:
veno syntyi veistämättä,
 laiva lastun ottamatta.

Kuva Akseli Gallen-Kallela: Väinämöisen lähtö. Kuvan lähde Wikipedia.

9. Lemminkäisen äiti

15. runo

Lemminkäisen äiti odotteli kotona poikaansa ja ihmetteli, miksi hän ei palaa kotiin. Kyllikki huomasi, että katosta valuu verta. Siitä he tiesivät, että Lemminkäinen on kuollut.

Äiti lieto Lemminkäisen
aina koissa arvelevi:
"Minne on saanut Lemminkäinen,
kunne Kaukoni kaonnut,
kun ei kuulu jo tulevan
matkoiltansa maailmassa?"

"Jo nyt on mennyt mies minulta,
kaunis Kaukoni kaonnut
matkoille majattomille,
teille tietämättömille:
veri jo vuotavi suasta,
hurme harjasta noruvi!"

Äiti matkasi kiireesti Pohjolaan kysymään emännältä tietääkö hän minne poika on mennyt. Louhi, Pohjolan emäntä, keksi ensin verukkeita, mutta äiti ei uskonut. Kovasti uhkaamalla Louhi kertoi totuuden: hän oli lähettänyt pojan Tuonelan joutsenta hakemaan.


Tuli Pohjolan tuville.
Kysytteli poikoansa,
kysytteli, lausutteli:
"Oi sie Pohjolan emäntä!
Kunne saatoit Lemminkäisen,
minne poikani menetit?"

Louhi, Pohjolan emäntä,
tuop' on tuohon vastaeli:
"Enpä tieä poikoasi,
kunne kulki ja katosi.

Oisko uhkuhun uponnut,
meren jäälle jähmettynyt
vai saanut sutosen suuhun,
karhun kauhean kitahan?"

Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Jo vainen valehtelitki!
Susi ei syö minun sukua,
karhu ei kaa'a Lemminkäistä!" 

 Sanoi Pohjolan emäntä:
"Jospa jo sanon toenki:
panin hirvet hiihtämähän,
laitoin joutsenen hakuhun,
pyhän linnun pyyäntähän.

Kuva Akseli Gallen-Kallela: Lemminkäisen äiti. Kuvan lähde Wikipedia.

 Äiti etsi poikaansa monta viikkoa. Lopulta päivä tiesi kertoa hänelle, että Lemminkäinen on Tuonelan joessa. Äiti pyysi seppä Ilmarista takomaan haravan, jolla hän etsii poikaansa. Äiti harasi veden alta useasta kohdasta ja lopulta löysi Lemminkäisen pahoin runnellun ruumiin. Mehiläinen toi äidille voidetta, jolla voitelemalla Lemminkäinen heräsi henkiin ja he läksivät kotiin.

Viikon etsi eksynyttä,
viikon etsi, eipä löyä.
Jopa päivyt jonki tiesi,
arvaeli aurinkoinen:
"Jo on poikasi, poloisen,
kaotettu, kuoletettu
Tuonen mustahan jokehen,
Manalan ikivetehen: 

Haravoipi poikoansa
pitkin Tuonelan jokea,
vetelevi vastavirran.
Veti kerran, tuosta toisen:

Nousi lieto Lemminkäinen,
kohosi Kalevan poika
haravassa vaskisessa
päälle selvien vesien;
vaan oli pikkuista vajalla:
yhtä kättä, puolta päätä,
paljo muita muskuloita,
siihen henkeä lisäksi.

Itse äiti Lemminkäisen
otti noita voitehia,
niillä voiti voipunutta,
pahoin-tullutta paranti:
Nousi mies makoamasta,
heräsi uneksimasta.

Jop' on saattavi sanoa,
itse kielin kertoella:
"Viikon, utra, uinaelin,
kauan, malkio, makasin!
Siitä lieto Lemminkäinen
jo kohta kotia läksi
kanssa armahan emonsa,
kera valtavanhempansa.

8. Lemminkäisen hirvenhiihto

13. runo

Lemminkäinen pyytää Pohjolan akalta neitoa vaimokseen. Emäntä ensin kieltäytyy, mutta suostuu sitten. Hän laittaa Lemminkäiselle vaimon saamisen ehdoksi urotöitä. Hänen täyty hakea Hiiden hirvi.

Siitä lieto Lemminkäinen
sanoi Pohjolan akalle:
"Anna nyt, akka, piikojasi,
tuopa tänne tyttöjäsi,
paras parvesta minulle,
pisin piikajoukostasi!"

Tuop' on Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Anna en sulle piikojani
enkä työnnä tyttöjäni,
en parasta, en pahinta,
en pisintä, en lyhintä."

Sanoi Pohjolan emäntä:
"Enpä anna tyttöäni
miehille mitättömille,
urohille joutaville.
Äsken tyttöjä anele,
kuulustele kukkapäitä,
kun sa hiihät Hiien hirven
Hiien peltojen periltä!"

Lemminkäinen otti keihään, jousipyssyn ja nuolia. Suksia hänellä ei kuitenkaan ollut. Hän pyysi Kauppi lappalaista tekemään sukset ja maksoi ne riistalla: hintana oli saukko ja kettu. Sukset olivat silloin erilaiset: lyly oli pitkä suksi, jonka tarkoitus oli luistaa. Kalhu oli lyhyt suksi, jossa oli pito. Sillä potkittiin vauhtia.

Itse tuon sanoiksi virkki:
"Tee lyly lykittäväksi,
kalhu kalpoeltavaksi!
Lähen hirven hiihäntähän
Hiien peltojen periltä."

Hiisi yllytti hirveään juoksemaan, että Lemminkäinen joutuu hiihtämään pitkät matkat. Lemminkäinen hiihti, kunnes tavoitti hirven ja sai sidottua sen kiinni.

Hiisi neuvoi hirveänsä,
porollensa suin puheli:
"Nyt sie juokse, hiitten hirvi,
jalkoa, jalo tevana,
poron poikimasijoille,
Lapin lasten tanterille!
Hiihätä hikehen miestä,
Lemminkäistä liiatenki!"

Otti vaajan vaahterisen,
raksin koivuisen rapasi,
jolla kytki hiitten hirven
tarhan tammisen sisähän:
"Siinä seiso, hiitten hirvi,
poropeura, poimittele!"

14. runo

Hirvi kuitenkin karkasi ja juoksenteli Tapiolassa. Lemminkäinen sai Tapion väen auttamaan häntä ja sai hirven kiinni. Pohjolan emäntä määräsi vielä lisää urotöitä, joista viimeinen oli Tuonelan joutsenen ampuminen. Lemminkäinen kulki Tuonelan virran rannalle. Siellä mies nosti joesta vesikyyn ja heitti sen Lemminkäisen sydämeen. Lemminkäinen suistui Tuonelan jokeen ja kuoli.

Louhi, Pohjolan emäntä,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Äsken annan tyttäreni
sekä nuoren morsiamen,
kun ammut joutsenen joesta,
virrasta vihannan linnun,
Tuonen mustasta joesta,
pyhän virran pyörtehestä
yhellä yrittämällä,
yhen nuolen nostamalta." 

Märkähattu karjanpaimen,
ukko Pohjolan sokea,
tuop' on Tuonelan joella,
pyhän virran pyörtehellä;
katselevi, kääntelevi
tulevaksi Lemminkäistä. 

Vesikyyn ve'estä nosti,
umpiputken lainehista,
syöksi miehen syämen kautta,
syöksi lieto Lemminkäisen,

Tuonen mustahan jokehen,
pahimpahan pyörtehesen. 

Se oli loppu Lemminkäisen,
kuolo ankaran kosijan
Tuonen mustassa joessa,
Manalan alantehessa.

Kuvat Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Lemminkäisen äiti. Kuvan lähde Wikipedia.

7. Sammon taonta

Kuva Akseli Gallen-Kallelan maalaus Sammon taonta. Kuvan lähde Wikipedia.

8. runo sekä 9. runo

Väinämöinen houkutteli kaunista Pohjolan neitiä mukaansa. Tyttö kiusasi Väinämöistä tekemään erilaisia urotöitä.

Sitte sun mieheksi sanoisin,
Urohoksi arveleisin,
Jospa jouhen halkaiseisit
Veitsellä kärettömällä.

Sillenpä minä menisin,
Kenp' on veistäisi venosen
Kehrävarteni muruista.

Purtta veistäessään Väinämöinen löi kirveellä polveensa eikä saanut verenvuotoa lakkaamaan. Eräästä pirtistä löytyi ukko, joka osasi lukea verensulkusanat.

10. runo

Väinämöinen palasi Kalevalaan ja alkoi houkutella seppä Ilmarista Pohjolaan kaunista neitoa katsomaan. Jos hän osaa takoa sammon, saa neidon palkaksi. Ilmarinen tajusi, että Väinämöinen oli joutunut lupaamaan hänet Pohjolaan päästäkseen itse pois ja kieltäytyi.

Ohoh vanha Väinämöinen!
Joko sie minun lupasit
Pimeähän Pohjolahan
Oman pääsi päästimeksi,
Itsesi lunastimeksi?

Väinämöinen huijasi Ilmarisen katsomaan outoa näkyä. Kun katsoi oikeasta paikasta, Kuu näytti paistavan kuusen latvasta. Ilmarinen kiipesi kuuseen hakemaan Kuuta. Väinämöinen lauloi myrskytuulen, joka vei Ilmarisen Pohjolaan.

Siitä seppo Ilmarinen
Nousi puuhun korkealle
Ylähäksi taivahalle,
Nousi kuuta noutamahan,
Otavaista ottamahan
Kultalatva-kuusosesta.

Silloin vanha Väinämöinen
Lauloa hyrähtelevi
Lauloi tuulen tuppurihin,
Ilman raivohon rakenti.

Otti seppo Ilmarisen
Vieä viiletelläksensä
Pimeähän Pohjolahan
Summahan Sariolahan.

Kuva Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Sammon ryöstö. Kuvan lähde Wikipedia.

Pohjan akka syötti ja juotti Ilmarisen ja lupasi ihanan tytön vaimoksi, kunhan hän takoo sammon.

Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas
Tutkaeli tullehelta:
Oletko tullut tuntemahan
tuota seppo Ilmarista
Takojata taitavinta?

Jo on viikon vuotettuna
sekä kauan kaivattuna
näille Pohjolan perille
Uuen sammon laaintahan.

Lienen tullut tuntemahan
Tuon on seppo Ilmarisen
Kun olen itse Ilmarinen
Itse taitava takoja.

Ilmarinen alkoi työhön, mutta sepän paja sekä kaikki työkalut puuttuivat. Palkeet ja ahjo valmistettiin, seppä asetti tarveaineet ahjoon ja valmistus alkoi. Ensin valmistui kuitenkin kaunis kultajousi. Ilmarinen katkaisi sen ja heitti tuleen. Toiseksi valmistui vene, kolmantena kultainen lehmä, sitten aura. Nämä kaikki seppä heitti takaisin tuleen. Kolmantena päivänä alkoi valmistua sampo.


Näki sammon syntyväksi.
Kirjokannen kasvavaksi.
Siitä seppo Ilmarinen
takoi sammon taitavasti:
Laitahan on jauhomyllyn
Toisehen on suolamyllyn,
Rahamyllyn kolmantehen.

Niin ihastui Pohjan akka;
saattoi sitte sammon suuren
Pohjolan kivimäkehen,
Vaaran vaskisen sisähän,
Yheksän lukon ta'aksi.
Siihen juuret juurrutteli
Yheksän sylen syvähän.

Pohjolan emäntä ei antanutkaan Ilmariselle neitoa palkaksi, vaan lähetti veneellä matkaamaan takaisin kotiin.

6. Joukahainen kostaa

5. runo

Väinämöinen suri ja itki Ainon menettämistä. Suru vei lauluäänenkin.

Vaka vanha Väinämöinen
Itki illat, itki aamut,
Yöhyet enemmin itki.

Mikä nyt sorti suuren äänen
Äänen kaunihin kaotti?
Suru sorti suuren äänen

Hän päätti valjastaa hevosen ja lähteä käymään Pohjolassa kosiomatkalla, jos sieltä saisi uuden vaimon.

6. runo

Pohjolassa Joukahainen oli katkera häviöstään ja halusi kostaa. Hän teki jousipyssyn nuolineen ja aikoi ampua Väinämöisen.

Olipa nuori Joukahainen
Laiha poika lappalainen
Piti viikoista vihoa,
Ylen kaunaista kaetta
Kera vanhan Väinämöisen
Päälle laulajan ikuisen.

Laativi tulisen jousen,
Jalon kaaren kaunistavi;
Vuoli piiliä pinosen,*
Kolmisulkia kokosen.*
Sai vasamat valmihiksi,*
Jousen jänniteltäväksi.

*piili ja vasama tarkoittavat jousipyssyn nuolta. Kolmisulka viittaa siihen, että nuolen pyrstössä on tähden muodossa kolme sulkaa vakauttamassa nuolen lentoa.

Joukahainen odotteli viikon. Äiti oli huolissaan ja kielsi ampumasta Väinämöistä. Joukahainen alkoi epäröidä, mutta lopuksi ampui.

Tuossa nuori Joukahainen
Jo vähän ajattelevi;
Pikkuisen piättelevi:
Käsi käski ampumahan,
Käsi käski, toinen kielti,
Sormet suoniset pakotti.

Kuva: Akseli Gallen-Kallelan maalaus Joukahaisen kosto. Kuvan lähde Wikipedia.

Kaksi nuolta meni ohi, mutta kolmas osui Väinämöisen hevoseen. Hevonen kaatui ja Väinämöinen suistui mereen, jossa ui yhdeksän vuorokautta.

Ampui kohta kolmannenki;
Kävi kohta kolmannesti
Alta vanhan Väinämöisen
Ampui olkisen orihin
Hernevartisen hevosen.
Siitä vanha Väinämöinen
Sormin suistuvi sulahan,
Käsin kääntyi lainesehen,
Kourin kuohu'un kohahti.

7. runo

Kokko, ilman lintu, tuli kyselemään, miksi Väinämöinen on meressä. Hän kertoi, että hevonen ammuttiin alta, vaikka häntä itseään yritettiin. Nyt hän miettii hukkuuko ensin vai kuoleeko nälkään. Kokko oli kiitollinen siitä, että Väinämöinen oli saattanut koivut kasvamaan linnuille pesä- ja lepopaikoiksi ja lupasi viedä Väinämöisen perille Pohjolaan, mutta jätti hänet sinne mereen.

Louhi, Pohjolan emäntä, kävi pelastamassa Väinämöisen merestä. Kun mies kyseli, miten pääsisi takaisin kotiin, Pohjan akka vaati häntä tekemään sammon ja neidon saisi palkaksi. Väinämöinen sanoi, ettei osaa sitä tehdä, mutta Ilmarinen osaisi. Pohjan akka pakotti Väinämöisen hakemaan Ilmarisen.

Louhi, Pohjolan emäntä,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
Ohoh viisas Väinämöinen,
Tietäjä iän-ikuinen!
En kysele kultiasi,
Halaja hopeitasi:

Taiatko takoa sammon,
Kirjokannen kalkutella
Joutsenen kynän nenästä,
Maholehmän maitosesta,
Yhen ohrasen jyvästä,
Yhen uuhen villasesta,
Niin annan tytön sinulle,
Saatan sun omille maille.

5. Väinämöinen laulaa Joukahaisen uppoamaan suohon

3. runo

Joukahainen oli kehuskellut olevansa viisaampi kuin Väinämöinen. Hän kehui ollensa mukana, kun maa luotiin, merelle kaivettiin kuopat ja kuljettamassa Aurinkoa, Kuuta ja tähtiä paikoilleen taivaalle. Väinämöinen väitti Joukahaisen valehtelevan. Joukahainen suuttui ja halusi miekkailla. Väinämöinen ei suostunut pojan kanssa miekkailemaan. Joukahainen uhkasi laulaa Väinämöisen siaksi.

Siinä nuori Joukahainen
Murti suuta, väänti päätä,
Murti mustoa haventa.
Itse tuon sanoiksi virkki:

Ken ei käy miekan mittelöhön,
sen minä siaksi laulan,
alakärsäksi asetan.
Sorran sontatunkiohon.

Tuosta puolestaan Väinämöinen suuttui ja alkoi laulaa. Maa alkoi täristä ja kalliot halkesivat. Hän lauloi Joukahaisen hevosen rannan kiviksi ja upotti nuorukaisen itsensä kainaloita myöten suohon.

Lauloi vanha Väinämöinen:
Järvet läikkyi, maa järisi,
Vuoret vaskiset vapisi,
Paaet vahvat paukahteli,
Kalliot kaheksi lenti,
Kivet rannoilla rakoili.

Lauloi laukkipään hevosen
Kosken rannalle kiviksi.
Itsen lauloi Joukahaisen:
Lauloi suohon suonivöistä,
Niittyhyn nivuslihoista,
Kankahasen kainaloista.

Joukahaiselle tuli hätä ja hän alkoi lahjoa Väinämöistä, että pääsisi suosta pois. Ensin hän antaisi toisen veneensä tai toisen hevosensa, sitten peltonsa. Väinämöinen lauloi hänet vielä syvemmälle suohon. Lopulta Joukahainen lupasi siskonsa Ainon.

Sanoi nuori Joukahainen:
Onp' mulla purtta kaksi,
Kaksi kaunoista venoa;
Ota niistä jompikumpi!

Kun pyörrät pyhät sanasi,
Annan Aino  siskoseni,
Lainoan emoni lapsen
Sulle pirtin pyyhkijäksi,
Lattian lakaisijaksi
Kutojaksi kultavaipan.

Siitä vanha Väinämöinen
Ihastui ikihyviksi
Kun sai neion Joukahaisen
Vanhan päivänsä varaksi.

Kotona Joukahainen tunnusti mitä oli luvannut. Äiti oli mielissään kuuluisasta Väinämöisestä, mutta Aino ei halunnut mennä vanhalle miehelle.

4. runo

Kun Aino oli metsässä isälleen saunavastoja tekemässä, Väinämöinen tuli pyytämään häntä mukaansa.

Eläpä muille, neiti nuori,
Kuin minulle, neiti nuori,
Kanna kaulanhelmilöitä,
Rinnanristiä rakenna,
Pane päätä palmikolle,
Sio silkillä hivusta!

Aino suri tilannettä äidilleen. Lopulta tyttö lähti kävelemään. Hän tuli lopulta meren rannalle ja näki niemellä kolme tyttöä kylpemässä. Aino halusi heidän luokseen. Hän istahti rantakivelle, mutta kivi vierähti mereen ja Aino mukana. Hän hukkui. Väinämöinen sai tiedon tapahtuneesta ja lähti etsimään Ainoa merestä ja saikin hänet oudoksi kalaksi muuttuneena. Kala ponnahti hänen käsistään takaisin mereen.


Kuva Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Aino -triptyykki. Maalauksen sijaintipaikka Ateneum, Helsinki. Kuvaaja Juha Toivanen.

4. Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta

3. runo

Väinämöinen eleli Väinölässä. Hän sai mainetta taitavana laulajana ja viisaana miehenä. Pohjolassa asuava Joukahainen kuuli Väinämöisen maineen ja tuli kateelliseksi. Omasta mielestään hän oli viisaampi.

Väinämöisestä kerrotaan:
Elelevi aikojansa
Noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.
Laulelevi virsiänsä.

Kauas kuuluvi sanoma,
Väinämöisen laulannasta,
Urohon osoannasta.
Sai sanomat Pohjolahan.

Olipa nuori Joukahainen,
Laiha poika lappalainen.
Se kävi kylässä kerran;
Kuuli kummia sanoja
Noilla Väinölän ahoilla.

Tuo kaiken kovin pahastui
Kaiken aikansa kaehti
Väinämöistä laulajaksi
Paremmaksi itseänsä.

Pohjolassa Joukahainen valjasti tulisen ruunan kultaisen reen eteen. Hän ajoi kolme päivää, kunnes pääsi Väinölään. Väinämöinen tuli vastaan. Tie oli niin kapea, että rekien aisat takertuivat kiinni toisiinsa. Väinämöinen moitti, että törmäys johtui Joukahaisen varomattomuudesta.

Tuli nuori Joukahainen
Ajoi tiellä vastatusten;
Tarttui aisa aisan päähän,
Länget puuttui länkilöihin.

Kysyi vanha Väinämöinen:
Kuit olet sinä sukua,
Kun tulit tuhmasti etehen,
Vastahan varattomasti?

Joukahainen alkoi kehuskella tiedoillaan ja taidoillaan ja halusi kilpailla. Kumpi on viisaampi, saa ajaa tietä pitkin ja toinen väistää ojaan.

Kumpi on tieolta parempi,
Muistannalta mahtavampi,
Sep' on tiellä seisokahan,
Toinen tieltä siirytkähän.

Joukahainen alkaa laulaa tietojaan. Hänellä on tietoa eläimistä, esimerkiksi hauen ja ahvenen kutuajoista. Hän osaa myös maantietoa, tietää Suomen kolme suurinta koskea ja osaa luetella lintuja, muita eläimiä ja metalleja. Väinämöisen mielestä Joukahaisen tiedot ovat vähäisiä.

Hauki hallalla kutevi,
Ahven arka, kyrmyniska
Sykysyt syvillä uipi,
Kesät kuivilla kutevi
Rantasilla rapsehtivi.

Kolme on koskea kovoa
Tämän ilman kannen alla:
Hämehess' on Hälläpyörä,
Kaatrakoski Karjalassa;
Ei ole Vuoksen voittanutta
Yli käynyttä Imatran.

Sanoi vanha Väinämöinen:
Lapsen tieto, naisen muisti!
Sano syntyjä syviä,
Asioita ainoisia!

3. Väinämöinen täydentää luomistyötä

2. runo

Väinämöinen nousi maalle, jolla ei kasvanut vielä mitään. Hän arveli, kenet saisi kylvämään maita, että kasvit alkaisivat kasvaa. Sampsa Pellervoinen alkoi kylvää ja puut alkoivat kasvaa.

Nousi siitä Väinämöinen
Manterehen puuttomahan.
Arvelee, ajattelevi,
Kenpä maita kylvämähän?

Pellervoinen, pellon poika
Sampsa poika pikkarainen
Sep' on maita kylvämähän
Toukoja tihittämähän.

Mäet kylvi männiköiksi
Kummut kylvi kuusikoiksi
Kankahat kanervikoiksi
Notkot nuoriksi vesoiksi.

Läksi puut ylenemähän
Vesat nuoret nousemahan
Kasvoi kuuset kukkalatvat
Lautui lakkapäät petäjät.

Tammi ei kuitenkaan alkanut kasvaa. Mikä neuvoksi? Neljä neitoa niitti heinää ja haravoi. Merestä nousi Tursas, mies, joka poltti nuo heinät ja vei tuhkat tammen siemenen päälle. Puu alkoi itää.

Yks' on tammi taimimatta
Juurtumatta puu Jumalan.

Tulipa merestä Tursas
Uros aalloista yleni.
Tunki heinäset tulehen
Ilmivalkean väkehen
Ne kaikki poroiksi poltti
Kypeniksi kyyetteli.

Tuli tuhkia läjänen,
Koko kuivia poroja.
Saip' on siihen tammen lehti
Lemmen lehti, tammen terho
Josta kasvoi kaunis taimi
Yleni vihanta virpi.

Puusta kasvoi niin suuri, että latva ylti taivaaseen ja peitti auringon valon. Sellainen puu piti kaataa, mutta kukaan ei pystynyt työhön. Merestä nousi peukalon kokoinen mies, joka lupasi kaataa tammen. Mies kasvoi valtavan suureksi ja kaatoi tammen kolmella kirveen iskulla. Kun auringon valo pääsi maahan asti, kaikki kasvit alkoivat kasvaa.

Olen mie mokoma miesi
Uros pieni, veen väkeä
Tulin tammen taittamahan
Puun murskan murentamahan.



Iski puuta kirvehellä,
Tarpaisi tasaterällä,
Iski kerran, iski toisen,
Kohta kolmannen yritti;

Tuli tuiski kirvehestä.

Niin kerralla kolmannella
Jopa taisi tammen kaata,
Satalatvan lasketella.

2. Maailman luominen

1. runo

Nuori nainen, ilman impi, laskeutuu ilmasta mereen.

Olipa impi, ilman tyttö
Jop' on astuiksen alemma
Laskeusi lainehille,
Meren selvälle selälle,
Ulapallen aukealle.

 Sotkalintu etsi pesäpaikkaa. Nainen nosti merestä polvensa, siihen lintu teki pesän ja muni kuusi kultaista munaa. Seitsemäs muna oli rautaa.

Tuli sotka, suora lintu;
Lenteä lekuttelevi
Etsien pesän sijoa
Asuinmaata arvaellen

Päähän polven laskeutuvi
Siihen laativi pesänsä
Muni kultaiset munansa
Rautamunan seitsemännen.

Kun lintu hautoi munia, Veen emosen polvelle tuli liian kuuma.

Jopa tuosta veen emonen
luuli polvensa palavan,
Kaikki suonensa sulavan.

Hän heilautti jalkaansa ja munat putosivat ja rikkoutuivat.

Vavahutti polveansa
Järkytti jäseniänsä:
Munat vierähti vetehen,
Meren aaltohon ajaikse;
Karskahti munat muruiksi,
Katkieli kappaleiksi.

Munista syntyivät maa, taivas, aurinko, kuu, tähdet ja pilvet.

Munasen alainen puoli
Alaiseksi maaemäksi;
Munasen yläinen puoli
Yläiseksi taivahaksi.

Nainen muovasi niemet, lahdet sekä vesien syvät ja matalat paikat.

Kussa kättä käännähytti,

Siihen niemet siivoeli;
Kussa pohjasi jalalla,
Kalahauat kaivaeli.

Lopuksi veden emo synnytti Väinämöisen. Väinämöinen virui vedessä kahdeksan vuotta, kunnes pääsi kuivalle maalle.

 

Kuva Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Aino -triptyykki. Maalauksen sijaintipaikka Ateneum, Helsinki. Kuvaaja Juha Toivanen.