41. runo
Vaka vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
sormiansa suorittavi,
peukaloitansa pesevi.
Otti soiton sormillensa,
käänti käyrän polvillensa,
kantelen kätensä alle.
Siitä vanha Väinämöinen
alkoi soittoa somasti
hauinruotaista romua,
kalanluista kanteletta.
Väinämöinen istahti metsän kivelle soittamaan kalanluista kanteletta. Eläimet ihmettelivät kaunista soittoa. Oravat ja kärpät pysähtyivät kuuntelemaan. Hirvet ja ilvekset hyppelivät, karhu nousi pesästään kuusen alta, susi juoksi pitkän matkan päästä kuuntelemaan. Tapiolan väki nousi vuorelle, että kuulisivat soiton. Kalatkin nousivat rantaan ihailemaan soitantaa. Soitto oli niin kaunista, että kaikki kuulijat itkivät, myös soittaja Väinämöinen.
Siinä vanha Väinämöinen
soitti päivän, soitti toisen.
Ei ollut sitä urosta
eikä miestä urheata,
ollut ei miestä eikä naista
eikä kassan kantajata,
kellen ei itkuksi käynyt,
kenen syäntä ei sulannut.
Itki nuoret, itki vanhat,
itki miehet naimattomat,
itki nainehet urohot,
itki pojat puol'-ikäiset,
sekä pojat jotta neiet,
jotta pienet piikasetki,
kun oli ääni kummanlainen,
ukon soitanto suloinen.
Itsensäki Väinämöisen
kyynel vieri kyykähteli.
Tippui tilkat silmistänsä,
vierivät vesipisarat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti