17. Pimeys

47. runo

Väinämöinen soittaa niin kauniisti, että kuu ja aurinko, "päivä", laskeutuvat sitä kuuntelemaan.

Vaka vanha Väinämöinen
kauan soitti kanteletta,
sekä soitti jotta lauloi,
jotta ilmankin iloitsi.

Soitto kuului kuun tupihin,
ilo päivän ikkunoille.
Kuu tuvastahan tulevi,
astui koivun konkelolle,
päivä päätyi linnastansa,
loihe latvahan petäjän
kanteletta kuulemahan,
iloa imehtimähän.

Louhi saa ne käsiinsä ja kätkee vuoren sisään. Hän varastaa tulenkin Kalevalasta.

Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
siitä päivän kiinni saapi,
kuuhuen käsin tavoitti,
kuun on koivun konkelolta,
päivän latvasta petäjän.

Ne kohta kotihin saattoi,
pimeähän Pohjolahan.
Kätki kuun kumottamasta
kirjarintahan kivehen,
lauloi päivän paistamasta
vuorehen teräksisehen.

Ukko ylijumala iskee tulta uutta kuuta ja aurinkoa varten, mutta tuli putoaa maalle. Väinämöinen ja Ilmarinen etsivät sitä, mutta eivät löydä, koska tuli putosi järveen ja kala nieli sen.

Tulta iski ilman Ukko,
valahutti valkeata
miekalla tuliterällä,
säilällä säkenevällä;
iski tulta kyntehensä,
järskytti jäsenehensä
ylähällä taivosessa,
tähtitarhojen tasalla.

Sanoi vanha Väinämöinen:
"Veli, seppo Ilmarinen!
Lähtekämme katsomahan,
saakamme opastumahan,
mikä tuo tuli tulonen,
outo valkea valahti
yläisistä taivosista
alaisihin maaemihin,
jos olisi kuun kehänen
eli päivän pyöryläinen!"

"Läksi ahven kyrmyniska,
tavoitti tulisoroista:
eipä ahven saanutkana.
Niin meni sinervä siika:
se nieli tulisorosen,
vajotteli valkeaisen.